Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:
— Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että hänellä oli jotain pahaa mielessään. — Kerran saa Petshorin minut lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. "Emmekö kääntyisi?" sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista… Semmoinen oli mies: minkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena hemmotellut… Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau! pau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon… olihan sattunut onneton päivä!… Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.
— Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus… katsahdimme toisiimme: meidät valtasi sama epäilys… Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta — ja samaa tietä; minä perässä.
— Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti lähestyimme ratsastajaa… Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.
— Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä hetkellä muistaneen Karagesiään…
— Näin Petshorinin tähtäävän… "Älkää ampuko!" huusin hänelle: — "säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." — Kyllä se nuoriso aina tulistuu sopimattomasti… — Kuului laukaus, luoti oli lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja silloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista… Se oli Bela… Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja kohotti miekkansa häntä kohti… Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen olkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun hajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä Belan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa jyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei pyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän raukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana… Peto! olisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun lyö selkään… semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana. Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme. Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan — ei mikään saattanut häntä tuntoihinsa.
— Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä elävänä kotiin." — "Totta on!" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin täyttä laukkaa. — Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin, tutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta hän erehtyi…
— Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä ilostuneena.
— Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi päivää.
— Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?