— Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.
— Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei niitä yhdellä iskulla tapa.
— Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään. Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta… Minäkin olin jo suuttunut häneen. — Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla virran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut sattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista väkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja lyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän Belan hyvin miellyttäneen häntä — hän itse puhui minulle siitä — ja luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi kosinut… Petshorin vaipui mietteisiin. — Niin, vastasi hän: täytyy tulla varovaisemmaksi… Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä mennä linnoituksen valleille. — Illalla oli meillä pitkä keskustelu: minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? "Ei." Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei minulla ole vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta puhumaan kuin "niin", ja "ei".
— Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne: kasvatusko lie tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut — en tiedä; tiedän vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani, nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka seurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja sain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi… aloin lukea, tahdoin oppia — tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu kunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä, kunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän sukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään… Pian siirrettiin minut Kaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä asusta tshetsheniläisten luotien keskellä — vaan turhaan: kuukauden kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen, että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt… Taaskin erehdyin… villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte, rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista onnellisista hetkistä… annan vaikka henkeni hänen edestään mutta minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko tyhmä vaiko julmuri — en tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton, eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! — menen Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, — ehkä kuolema tulee jossain matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu, kun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa." — Näin hän puheli ja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin viisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen olevan viimeisenkin… Mikä kumma! —
Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin — onko siellä kaikki nuoriso samanlaista?
Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa; luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista, siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.
— Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?
— Ei, vaan englantilaiset.
— Vai niin!… vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä juoppoja!…
Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus anteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti uskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.