— Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse pois: en ole orja — olen ruhtinaan tytär!…
— Rupesin häntä lohduttamaan. — Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä nuori, pitää metsästämisestä — aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.
— Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi — ja ääneensä nauraen otti hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa käsiin.
— Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen asema.
Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin on niin ihana!" — Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin mikäkin lapsentyttö.
— Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle puolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan kuin mielipuoli. Mikä sattuma!… "Katsohan Bela nuorilla silmilläsi, sanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut huvittamaan?…"
— Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"
— Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? — Katson, ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja likanen, niinkuin ennenkin.
— "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. — Jaha! ajattelin minä, et sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!
— Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista tuo nuori mies. — "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso paikallaan…" Käske! sanoin minä, nauraen. — Kuuleppa, ystäväni huusi vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen, mitä siinä pyörit kuni villikissa?" — Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella, luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini laukasi, mutta ohi, — ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh kiiti eteenpäin.