— Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään ampumaan villisikoja tai metsävuohia. — Huomasin hänen tulleen synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa; ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, — oli koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan useammin… "Eivät ole asiat oikein", ajattelin minä: "musta kissa on kai juossut heidän välistään".
— Eräänä aamuna menen heidän luokseen — vieläkin näen aivan silmieni edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. — Missä on Petshorin? kysyin.
— Metsästämässä.
— Läksikö hän tänään?
Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.
— Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.
— Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?
— Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; — keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille… Vaan tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.
— Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!
— Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja jatkoi: