— Aivan niin, aivan niin, murisi hän: — en kärsi saattajia! he ovat valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää tietä.
Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan joutuneille matkustajille.
— Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: — nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen loppunut.
— Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti hymyillen.
— Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen täytyy loppuakin samoin.
— Olette arvannut oikein.
— Olen iloinen.
— Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa… Ja miten hän tanssi! Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, — vaan he eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!… Grigorij Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta sekä käsistä ja poskilla heloitti puna… Miten iloinen hän oli ja semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta… Jumala antakoon hänelle anteeksi!…
— Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?
— Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.