Lumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että olisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa ukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova, johon matkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. "Sanoinhan teille", huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten voi se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän kyytimiehille.
Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys, että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen. Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi edes matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut halua lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No, herra! jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin, emmehän ole ensimäisinä!" — ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä hyvin voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja jos kaikki ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi siitä, ettei elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon huolehtia…
Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? — Ensiksikin minä en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään voi pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee huomiota. Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä laakso oli täynnä lumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi Saratovia, Tambovia ja monta muuta rakasta paikkaa isänmaassamme.
"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!" sanoi alikapteeni osottaen lumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja sen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi tukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole ollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä kohtasimme muutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen pyöriin, ja huutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli vaarallinen: oikealla riippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka näyttivät millä hetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli kapea, toisin paikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi auringon säteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse kuljimme hyvin vaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat alinomaa; — vasemmalla ammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi puro, väliin kadoten jääkuoren alle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen mustien kivien yli. Kahdessa tunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää Krestovoi-vuoren — siis kaksi virstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin pilvet laskeutuivat, alkoi sataa rakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen risti katosi sumuun, joka aaltomaisena levisi idästä… Kerrotaan Pietari I:sen pystyttäneen tämän ristin matkallaan Kaukaasiassa; vaan ensiksi, ei Pietari käynyt kun Dagestanissa saakka, ja toiseksi on ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että sen on pystyttänyt kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan kirjoituksesta huolimatta on luulo yleinen, varsinkaan kun emme ole tottuneet luottamaan päällekirjoituksiin.
Päästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi virstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat nääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi sointu oli valittavampi, surunvoittoisempi. "Ja sinäkin maanpakolainen", ajattelin minä, "ikävöit laajoja alankojasi! Siellä voit vapaasti hengittää, täällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi ahdasta, kuin kotkasta, joka huutaen lyö rautasta häkkiään vastaan."
— Huonosti! sanoi alikapteeni: — katsokaa ympärillämme ei näy muuta kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä ihmiset, että joet — kaikki ovat samanlaisia.
Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet liikkua paikaltaan.
"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme mitenkään voi ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain, luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina sinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osottaen osetiinejä.
— Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. — Kyllä ne ovat aina valmiita ottamaan juomarahoja.
— Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, — ilman heitä meidän olisi paljon pahempi.