— Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä, saadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.
— Tietysti hän menetteli aivan oikein, — heidän käsityksensä mukaan, sanoi alikapteeni.
Vasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen kansan käsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä, pitääkö kummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin todistaa se taipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen anteeksi aina silloin kun huomaa sen välttämättömäksi.
Sillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät kylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään synkkiin pilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten vuorten huippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta seuralaiseni ennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun; etäällä taivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia kuvioita, sammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun idän heikko valaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen vähitellen lumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla häämöttivät synkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen kaarrellen kuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.
Oli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli pörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi huonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä Gut-vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin kun hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie olisi vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se yhä vaan kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka lepäili Gut-vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi narisi jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen hengittämistä, tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän ohella virtasi suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta tuntui ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta maailmaa. Tunsin itseni lapseksi — niinkuin aina poistuessamme valistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa ehdottomasti tunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut eroaa sielusta ja se muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus tulee muuttumaan. Se, joka on sattunut samoin kuin minä kuljeksimaan autioilla vuorilla tarkkaan katsellen niiden kummallisia muotoja, ja ahnaasti hengittäen niiden loviin tulvinutta, uutta elämää antavaa ilmaa, hän tietysti ymmärtää haluni näiden salaperäisten taulujen kuvaamiseen. Vihdoin olimme Gut-vuoren huipulla, pysähdyimme ja katselimme ympärillemme: vuoren yli riippui harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista rajuilmaa; vaan idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me, s.o. alikapteeni ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli niitä luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on satakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden kertojain sanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.
— Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin minä hänelle.
— Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo sanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.
— Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän soiton olevan mieluista?
— Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin sydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: — mikä ihana seutu!
Ja todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään: allamme oli Koishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta halkasivat kuni kaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin, paeten aamun lämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen toistaan korkeampina olivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat vuorenharjat; — etäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka kaikki tarkemmin katsottuna olivat eri muotoisia.