— Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen huoneeseen. — Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin huoneessa sangen synkän näköisenä. — Mikä nyt on veliseni? sanoin hänelle. — "Paholainen hän on, eikä nainen!" vastasi hän; "vaan annan teille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni…"
Pudistin päätäni.
"Lyömmekö vetoa?" sanoi hän: "viikon kuluttua!" — Lyödään vaan! — Löimme kättä ja erosimme. — Seuraavana aamuna hän lähetti miehen Kisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä erilaisimpia persialaisia kankaita — ei niitä kaikkia jaksa luetellakaan.
— "Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja näytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä loistoa?" — "Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole grusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia — ei, nämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat saaneet toisellaisen kasvatuksen." Grigorij Aleksandrovitsh hymähti ja alkoi viheltää marssia.
Olin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne tuli Bela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi, eikä sen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon. Eräänä aamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui tsherkessiläispukuun, otti aseensa ja astui Belan huoneeseen. — "Bela!" sanoi hän: "Sinä tiedät kuinka sinua rakastan. Otin sinut luokseni toivoen voittavani rakkautesi; huomaan erehtyneeni: — jää hyvästi! Hallitse emäntänä koko kotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi luo — olet vapaa. Olen rikkonut sinua vastaan ja minun täytyy sovittaa se rankaisemalla itseäni, Hyvästi, minä lähden — mihin? — en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan tarvitse hakea kuulaa, joka rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni halkaisisi; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." — Hän kääntyi poispäin ojentaen Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei tarttunut ojennettuun käteen, eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani oven takana näin raosta hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä — kuolon kalpeat olivat nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui Petshorin muutamia askeleita ovea kohti; hän vapisi — ja totta puhuen luulen, että hän olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä uhannut. Hänhän oli aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut oveen, kun Bela hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. — Voitteko uskoa? minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni — en oikein tiedä mikä lienee ollut… — Alikapteeni vaikeni. — Minun täytyy tunnustaa, että olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut minua niin rakastanut.
— Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.
— Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi kerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei kukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. — Niin, kyllä he olivat onnellisia!
— Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut traagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin toiveissani!…. Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään arvannut, että tyttö oli linnoituksessa?…
— Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää, että vanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut… Huomioni heräsi uudestaan.
— Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli varastanut hevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän odottamaan tien syrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko palasi tytärtään etsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden, seuralaisensa olivat jääneet jälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh pensaikoista kuin kissa, hyppää hevosen selkään hänen taakseen, kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa suitset — ja livistää tiehensä; muutamat ruhtinaan seuralaisista näkivät koko tapahtuman mäen törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa, vaan eivät voineet saavuttaa.