Mitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan kuluttua sanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin, niin hänen täytyy antaa.
— Siihen ei ole mitään pakkoa!
— Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.
— Mitenkä hän saisi sen tietää?
— Tulin uudelleen sanattomaksi. — "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh, sanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä ihminen — ja jos me annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän joko tappaa tai myy hänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen olla minun luonani, ja pitäkää te miekkani…"
— Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.
— Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään koettanut nähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei puhu eikä näytä silmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut hänelle seuraksi erään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka vähitellen koettaa häntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän ei tule kuulumaan kenellekään muulle kuin minulle! — lisäsi hän lyöden nyrkkinsä pöytään. — Suostuin tähänkin… Enhän voinut tehdä toisin! on ihmisiä, joille aina täytyy antaa myöden.
— Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän kaunottaren omakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?
— Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat vuoret kuin kylästäkin — eivätkä nämä vuoriston lapset muuta tarvitsekaan. Ja sitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle lahjoja joka päivä; ensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan sanaakaan sanomatta. Seuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan kiihottivat hänen kaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen tekisi värillisestä kangaspalasesta!… Vaan leikki sikseen… kauan taisteli Grigorij Aleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja Belakin alkoi jo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa häneen, ensin kulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli ääneen surullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran kun kuulin laulunsa viereisestä huoneesta.
En voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani kurkistin ikkunasta sisään; — Bela istui pankolla, pää alas painuneena ja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään. "Kuulehan armaani", puhui hän: "tiedäthän sen että ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy tulla omakseni — minkätähden sitten kiusaat minua? Rakastatko jotakuta toista? Jos niin on, päästän sinut heti kotiin." — Hän vavahti tuskin huomattavasti ja pyöritti päätään. "Vai olenko sinusta vastenmielinen", jatkoi hän? — Bela kalpeni äänetönnä. — "Usko minua, Allah on sama kaikille kansoille, ja jos hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin miksi kieltäisi hän sinua rakastamasta minua?" — Bela loi häneen tutkivan katseen ja näytti hämmästyvän kuullessaan tämän uuden mietinnön; silmissään kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa. — Mitkä ihanat silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. — "Kuule minua, armas Bela!" jatkoi Petshorin: "Näethän kuinka sinua rakastan, olen valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi! tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä. Sano, voitko tulla iloiseksi?" Bela ei kääntänyt tummia silmiään hänestä, mutta vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti, nyökäyttäen päätään myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen käteensä pyytäen häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja toisteli huonolla venäjän kielellä: "ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista." Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki vavisten. — "Olen vankisi", sanoi hän: "olen orjasi, voit siis pakottaa minut!" — ja kyyneleet tulvivat virtana. —