Vain linna synkk' on yksinänsä,
Aikansa kerran elänyt,
Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä,
Omaisten vanhus raukka nyt.
Kuun nousua siell' oottaa illoin
Asukkaat näkymättömät:
Vapauden juhla niill' on silloin, —
Huristen vain ne kiitävät.
Eräkäs uusi, harmaa lukki,
Kutovi seitit, seinät tukkii;
Iloiten leikkii katolla
Perheineen ruohonpäinen lisko
Ja pimeästä ra'osta
Kyy arka kiemuroitaan viskoo
Luo vanhan portaan paateron:
Se ajoin kierryksissä on
Ja ajoin pitkäksensä oikoo
Ja läikehtien siinä loikoo,
Kuin kalpa urhon tarpeeton,
Kentälle jäänyt taistelon.
— Mi jylhyys! Elost' entisestä
Ei jälkiä: on tarkkaan pestä
Käs' uuras ajan ehtinyt;
Gudalin kuulumainehesta
Ja tyttärestä suloisesta
Ei mikään muistut' enää nyt!
Vain kirkko harjanteella siellä,
Tuo pyhän voiman suojaama,
Mi peittää heidän tomunsa,
Lomitse pilvein näkyy vielä;
Sen portin eessä seisovat
Kiviset mustat vartiat
Luminietoksien kattamina;
Povellaan heillä pantsarina
Jäät hohtaa sulamattomat.
On yltä jyrkänteiden posket
Synkästi riippuin peittäneet,
Kuin äkkijäätynehet kosket,
Uniset jättivyörykkeet.
Puhuri siellä käyttää kaulaa,
Tomussa seinäin harmajain
Välistä pitkään laulun laulaa,
Välistä huutaa ulvahtain.
Ja ihmekirkosta kun siitä
Saa kaukomaille viestit ain',
Idästä pilvet joukottain
Pyhissä käymään sinne kiitää;
Muu kenkään ei nyt itkekään
Kivillä kalman majan tään;
Kasbék vain, synkkä, povessansa
Kuin saitur kätkee saalistansa.
Siell' ikinurina ei maan
Ikirauhaa häiri konsanaan.