Ei juhlapuku oo Tamaran
Ees ilopäiväin konsana
Näin ollut kaunis, upea:
Koristain kukat kotivaaran
(Niin vaatii vanha tapa maan)
Hänt' ympäröivät tuoksullaan
Ja, hyväellen kylmää kättä,
Kuin hyvästi ne mailman jättää.
Ei mistään hänen kasvoillaan
Voi nähdä, ett' on kuolemaan
Haluinsa hurmoksessa käynnä, —
Niin kaikki niiden piirteet on,
Kuin aina marmor' eloton,
Vain sitä kauneutta täynnä,
Mi vaill' on ilmett' tunteiden, —
Kuin kuolo, salaperäinen.
Mut hänen huulillensa outo
On hymy kesken hyytynyt
Ja kertoa, min kärsi kouto,
Se tarkkaavalle tiesi nyt.
Siin' ilmen' ylenkatse jäinen
Sydämen, mi löi syvästi,
Ajatus viime näkyväinen,
Elolle kuiske: hyvästi!
Olemust' turhaan kuvastellen,
Näin kuolleemp' oli vielä nyt,
Ja toivottomamp' omaisellen,
Kuin silmä i'äks pimennyt.
Niin, tullen ehtoon juhlahetken,
Kun päivyt, päätettyään retken,
Sulanut kultamereen on,
Kaukaasian huiput purppurassa
Seisovat hetken hohtavassa,
Kohoten tummaan siintohon;
Vaan tämä puolikuollut valo
Ei toista enää luontoon luo
Ja tielle valaistusta palo
Jäähuippuin kellekään ei suo…
XV
On valmis lähtöön surusaatto, —
Omaiset, joukoin naapurit.
Rintaansa ääneti lyö taatto,
Kiharat repii kaunihit,
Kun selkään nousee viime kerran
Ratsunsa liinaharjaisen.
Niin alkoi matka saattuen.
Se kestää kolmen päivän verran.
Povessa sukukalmiston
Saa impi lepokammion.
Gudalin kantaisä eräs
Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs',
Kun tauti hänet kahlehti
Ja tunnonvaivat valtasi,
Syntinsä oli sovittaakseen
Luvannut kirkon rakentaa
Huipulle vuoren, pilvein taa,
Min tuul' on tehnyt laulumaakseen,
Käymältä haukka nähdä saa.
Ja kirkko yksinäinen väleen
Kasbékin kohos lumihin
Ja rauhaan, lepäämähän jälleen
Pääs' sinne ruumis julmurin;
Näin kalmistoksi tullut tuoll' on
Tuo vuori, pilvein suosima:
Ikäänkuin liki taivasta
Asunto kodikkaamp' ois' kuolon,
Ei häiriytyisi uni tää
Viimeinen etääll' ihmisistä…
Vaan turhaa! Kuollut mennehistä
Suruist' ei, riemuist' unta nää.
XVI
Sinisen seesteen lakeuksilla
Siivillä kultaa hohtavilla
Lens' enkel pyhä, kantaen
Sylissään sielun syntisen;
Suloisin sanoin, toivein yksin
Epäilyt haihdutti hän sen,
Rikoksen jäljet, kärsimyksen
Pois kyynelillä huuhtoen;
Etäältä kuulivat he taivaan
Jo soittoa, kun äkist' aivan,
Pidättäin heidän lentonsa,
Ryöpsähti rietas hornasta…
Oli valtava, kuin pyörre huima,
Salaman loiste välkkyvän,
Ja ääni, mielettömän tuima,
Huus' ylpeästi: "mun on hän!"
Keruubin painui rintaa vastaan,
Rukoillen kauhun tyyntäen,
Tamaran sielu syntinen.
Tuoss' arpa hänen tulevastaan:
Taas seisoi henki siinä, mut
Ken oiskaan hänet tuntenut?!
On katse julma, täynnä ihan
Hän myrkkyä on tuhoisaa
Rajoitta raivoovan vihan
Ja haudan viimaa kamalaa
Vain jäykät kasvot puhaltaa.
"Katoa kolkko henki manan!"
Näin vastas' airut taivahan:
"Oot kylliks' ollut voittajana,
Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan,
Vanhurskas päätös Jumalan.
Koetusaik' on ohi nyt;
Maantomun kanss' on jättänyt
Hän paheen kahleet. Kotihimme
Jo ammoin häntä odotimme.
Niit' oli tämä olento,
Joitten on elo tuokio
Vain ääretöntä kärsimystä,
Ain' uhkuvata viehätystä;
On heille kirkastuksestaan
Sydämen säikeet Luoja suonut,
Ei mailmaa varten heitä luonut,
Ei mailmaa heitä vartenkaan!
Hän kallihilla hinnall' aivan
Sovitti kaikki epäilyt…
Hän kärsi, lempi — ovi taivaan
On rakkaudelle auki nyt!"
Ja viettelijään ankarasti
Katsahti enkel viimekseen
Ja, viuhtoin siivin riemuisasti,
Hän häipyi taivaan kirkkauteen.
Mut voitettuna Daimon' tälleen
Hulluudet kiros' unelmain,
Vihaisna jäi hän elämälleen,
Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen
Lemmettä, toivehitta ain!…
* * *
Liepeillä laakson Koishaurin,
Kupeella jylhän kallion
Nyt vieläi nähtävinä muurin
Muinaisen raunioita on.
Niist' yhä kulkee tarinoita,
Kauheita kuulla lapsien…
Tekoja taika-ajan noita
Todistaa, puihin lymyten,
Kuin aave, muistomerkki kolkko.
Alhaalla kylä kirjavoi;
Maa kukoistaa ja vihannoi,
Huminaan häipyy äänten solkko,
Ja karavaanit, helisten,
Kulkevat kulkuansa kaukaa.
Läp' usmain syöksyin, kuohuen,
Kimaltain, vuorivirta laukkaa.
Parissa kevään, auringon,
Suloisen elon, ikinuoren,
Iloiten leikkii luonto vuoren,
Kuin lapsukainen huoleton.