Daimoni:
Kah, oothan siellä seurassain!
Tamara:
Ken outo ystäväni lienet,
Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet,
Niin, tuntein riemun salaisen,
Sua, kurja, sentään kuuntelen.
Mut jos on puhees viekas vainen,
Jos petos siinä piilevi…
Oi, sääli!… Minkä voitat maineen!…
Mitä on sulle sieluni?
Taivaalle oonko kallihimpi
Ma muita, joit' et huomaa sa?
Oi, onhan moni kaunis impi,
Jonk' koskenut ei vuodetta,
Kuin täällä, mies oo konsana!…
Ei! Vannothan sa lujan valan?…
Sä nääthän minun mielialan',
Näät kaikki naisen haavehet!
Ja sentään sielun pelon siedät…
Nyt kaikki käsität ja tiedät,
Sä mua toki säälinet!
Siis vanno, että harrastukset
Kaikk' olet inhat heittänyt;
Vai eikö valat, lupaukset
Oo olemassa enää nyt?…
Daimoni:
Ma vannon luomispäivän kautta,
Ja kautta päivän viimeisen,
Häpeän, saadun synnin tautta,
Ja riemun ikitotuuden;
Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen
Ja voiton haaveen haihtuisan,
Kautt' tämän ensi kohtauksen
Ja eron, pian uhkaavan,
Ma kautta henkiparven vannon
Ja veljein, jotka vallassan' on,
Kautt' enkelien puhtaitten,
Mun vihollistein valppaiden;
Mä vannon kautta pyhän kaiken,
Sun kautta, — taivaan, helvetin,
Ja viimeisen sun katsees haikeen
Ja ensi kyyneleesikin,
Sun sulohuultes henkäyksen,
Sun silkkikutris' aaltojen;
Kautt' autuuden ja kärsimyksen,
Ma vannon kautta rakkauten' —
Ett' olen korskat aivoituksen',
Ainaisen koston heittänyt
Eik' enää myrkky imarruksen
Ketäkään häiritä saa nyt;
Sopia tahdon kanssa taivaan,
Hyveesen tahdon luottaa aivan,
Rakastaa tahdon, rukoilla.
Sun arvoiseltas otsalta
Katuen, itkein jäljen liedon
Pois taivaan liekin pyyhin ma;
Minutta rauhass' epätiedon
Nyt kukoistakoon maailma!
Oi, usko mua: minä yksin
Sun arvos tunsin, ymmärsin,
Valittu mun oot pyhimyksen',
Nyt sulle valtan' alistin.
Sun lempes vastalahjaks' anon,
Saat ikuisuuden — hetkestä;
En horju, suur' oon — julki sanon —
Kuin vihassain, myös lemmessä.
Vien tuonne tähtitarhain taakse
Ma, vapaa ilman lapsi, sun;
Teen sinut mailman valtiaaksi,
Ja ensi lemmityksein mun;
Ja säälimättä, kaipaamatta
Sielt' tulet maahan katsomaan,
Miss' onnea ei oikeata,
Ei kauneus kestä kauankaan,
Miss' intohimot ainoasti,
Rikokset, kosto asustaa,
Miss' ihmisparka vapahasti
Vihata, rakastaa ei saa.
Vai etkö tunne hetkellistä
Sa rakkautta ihmisten? —
Vain nuoren veren hyökymistä! —
Mut aika kuluu, — hyytää sen.
Ken uuden kauneen viehätystä
Voi vastustaa, ken eroa,
Ken ikävää ja väsymystä,
Sydämen mielitekoja?
Ei, armahani, kuule mua,
Sun anna täällä sallima,
Kuin mykän orjan, lakastua
Kateessa, raa'ass' seurassa
Tekoystäväin ja vihollisten,
Katalain, kylmäin, typeräin,
Ja pelon, turhain toivomusten,
Raskaiden vaivain, ikäväin!
Ei kolkko, korkee luostarmuuri,
Min suojass' ihmisist' oot juuri
Niin kaukana, kuin Luojastas,
Saa sammuttaa sun halujas'.
Ei! Kaunokainen, sulle luotu
Muu elämän on kohtalo,
Muu kärsimys on sulle suotu
Ja muitten riemuin nautinto!
Sä jätä vanhat toivees omat
Ja kohtaloonsa kurja maa,
Niin ylhän tiedon pohjattomat
Syvänteet sielus sijaan saa.
Mun henkijoukkoin kuuliaiset
Ma lasken jalkais juurehen,
Kätyrit köykeet, hurmaavaiset
Sinulle annan, kaunoinen;
Kointähden otan kulmilt' ylvään
Sinulle kultaseppeleen
Ja sille kukkasien kylvän
Mä öisen kastekimalteen;
Ja iltaruskon purppuralla
Mä vyötän sinun vartalos,
Hienoimman tuoksun huo'unnalla
Utuisen täytän asuntos.
Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla
Sua herkeemättä huvitan;
Kivillä, helmill' ehoimmilla
Koristan kotis uhkean;
Mä syöksyn alas meren pohjaan,
Taa pilvien mä tieni ohjaan,
Saat kaikki, kaikki päällä maan —
Mua lemmi!…
XI
— Ja hän huulillaan
Hipaisten koski hehkuvilla
Tamaran huuliin värjyviin;
Ja puheillansa viekkahilla
Hän vastas' immen rukouksiin.
Katseellaan katsoi valtavalla
Hän häntä silmiin polttamalla,
Ja väistämättä välähti
Yöss' siinä hän, kuin tikari.
Oi, rietas henki riemuitsi!
Nuo suudelmat, kuin myrkky surman
Toi oiti, sielun täyttäin, turman…
Parahdus haikee, hirmuinen
Yön rauhan rikkoi hiljaisen…
Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi
Ja soima viime pyyntöineen
Ja ero toivoton, kun hempi,
Nuor' elo eroo i'äkseen…
… … … … …
XII
Yövahti silloin yksiksensä
Edessä jyrkän muurin sen
Käveli hiljaa, määrällensä,
Kädessään levy rautainen;
Kohdalla nuoren immen majan
Hitaammin astui hetken ajan
Ja, hämmentyen, lyömästä
Pidätti käden levyä;
Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli:
Sopuisin suli huuleen huuli, —
Pikaisen kotvan huudahdus
Ja heikko, vieno valitus…
Ja inhottava epäluulo
Sydämen valtas vanhuksen…
Ja kului vielä hetkinen —
Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo
Erottaa vain voi tuulosen
Kuiskaaman lehtein napistuksen
Ja vuorivirran vaikerruksen
Pimeille rannan äyräillen.
Pelossaan pyhäin rukouksen
Kiireesti käy hän lukemaan,
Näin riettaan hengen houkutuksen
Pois karkoittaakseen sielustaan;
Vavisten siunas ristinmerkin
Rintansa, riehun täyttämän,
Ja vaiti, rientäin jaloin herkin,
Taas jatkaa kulkuansa hän.
… … … … …
XIII
Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, —
Tamara lepää arkussaan;
On kääreliinaa valkoisempi
Hipiä hänen otsallaan.
I'äksi sulki silmä luomen…
Mut, taivas! ken ei uskois, ken,
Ett' eho katse alla sen
Uneksii, että suudellen
Sen herättää viel' uusi huomen?
Mut turhaan siihen aamunkoi
Säteitä kultaisia loi;
Ja, vaiti surren, heimo hukkaan
Rakasta suuta suutelee…
Ei, — kalman ikityötä kukaan
Ei koskaan tyhjäks' enää tee!