Daimoni:
Miks', sulotar? Oi, tiedä en.
Elämän tuntein uudenlaisen,
Pois riistin päästäin rikosten
Ma kruunun orjantappuraisen,
Mit' oli, — kaikk' oon hyljännyt;
Elon' on, kuoloin katsees nyt!
Sua lemmin toisellaisin innoin,
Kuin sinä pystyt lempimään:
Palavin rinnoin, kaikin hinnoin
Ikuisen aatteen, haaveen tään.
Ajoista aikain, maailmojen
On kuvas' ollut sy'ämessäin
Ja eessäin kulkevan sen näin
Teill' iki-ilmain aavikkojen.
Ahdistain ammoin aatostain,
Suloinen kaikui nimes' ain;
Ja onness' autuaitten mailla
Sua yksin vain ma olin vailla.
Oi, jospa voisit ymmärtää
Tään tuskan katkeran ja haikeen:
Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken
Kun kärsii, nauttii elämää,
Pahasta kiitoksetta jää,
Hyvästä ilman palkinnoitta,
Itselleen elää, kaihoten,
Ja, i'ät' aina taistellen,
Ei kukistu, ei taida voittaa,
Kun säälii ain', ei toivo lain,
Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää
Ja tahtomattaan vihaa, sietää,
Kaikk' ylenkatsoo aina vain!…
Niin kohta kuin mun oli yli
Jumalan kirot täytetyt,
Minulle luonnon lämmin syli
Ol' ainiaaksi kylmennyt…
Edessäin äärettömyys siinsi,
Hääkorut katseheni kiinsi
Jo ammoin tuttuin tähtien…
Ne kultakruunut päässään kulki,
Mut joka ainut silmäns' sulki,
Kun kohtas veljen entisen!
Hylyjä, minun kaltaisia,
Nyt toivotonna etsin, — mut
Sanoja, katseit', uhmaavia
En ilmeit' itse tuntenut.
Pelossain lentoon pois mä läksin,
Vaan minne, miks, — en tiedä lain.
Jäin ystäväini hylkäämäksi
Mä entisten ja mailma ain'
Oli mulle mykkä, kuuro vain.
Vuon ajelehtii vuolaan mukaan
Näin vuodon saanut pursikin,
Min poiss' on purjeet, peräsin
Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan;
Näin kiitää aamull' aikaisin
Myös ukkospilven lonkakin,
Uhaten, yksin siintehissä,
Ei tohdi seisattua missään,
Määrättä rientäin, jäljittä,
Ties Luoja, mistä, minnekä!
Ei kauan ihmisiä johtaa
Mun tarvinnut, — sain syntiin kohta!
Ma kaiken jalon häpäisin
Ja moitin kaiken kaunihin.
Sammuksiin helpost' i'äks' aivan
Heiss' uskon puhtaan tulen sain…
Ja tokko maksoivatkaan lain
Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan?
Lymysin vuorten rotkoihin;
Ja sydänyöllä harhailin,
Kuin ilmanraana tulipäinen…
Kas, ratsumies kulk' yksinäinen
Läheisen tulen maanima;
Kadoten kuiluun, apua
Hän turhaan huutaa — valahtuvi
Jälk' äyrääseen vain hurmeinen…
Mut kauan vihan kolkko huvi
Ei mulle ollut mielehen.
Ja myrskyn kanssa raivokkahon
Sain usein otteluhun mä,
Pukeutuin sumuun, salamahan,
Jylisten kiidin pilvissä;
Parissa tahdoin luonnon raivon
Sydämen tyyntää nurinaa,
Erota ikiaatteest' aivan,
Unheettomankin unhottaa!
Mi taru olentojen maisten,
Nykyisten polvein, tulevaisten,
Suruista, puutteist', tuskist' on
Edessä yhden tuokion
Salaisten vaivain tämänlaisten?!
Mit' elo, työ on ihmisen?
Se tulee, menee haihtuen!
On taivaan päätös — toivo sen;
Se langettaa, mut anteeks' antaa!
Vaan loppua mun surullen',
Kuin mulle, ei, — ei rauhan rantaa,
Ei unta ees suo haudan hyy!
Se ajoin kiemuroi, kuin kyy,
Ja ajoin tulen tavat lainaa
Ja mieltä taas kuin kivi painaa,
Mi turhain toivoin, himojen
On patsaaks pantu haudallen!
Tamara:
Jo luovu mulle nurkumasta!
Miks' surus tietää tarvitsen?
Sa rikoit…
Daimoni:
Sinuako vastaan?
Tamara:
Voi joku kuulla meitä…
Daimoni:
Ken?
Tamara:
Jumala.
Daimoni:
Huolensa on taivaat,
Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.
Tamara:
Mut rangaistus? Ja manan vaivat?