Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin, ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee. Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron, mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti, vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in" (maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan, jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.
Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä. Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin. Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle, taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.
Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin, pääkohdat.
Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814 (muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä, joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan luonteeseen.
Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä, lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon. Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia, sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti. Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä "Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin, kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa luonteista.
Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja, jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon, päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta kornettina kaartin husaarirykmenttiin.
Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa. Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.
V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä, jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16 loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin maanpakoon Kaukaasiaan.
Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo "Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija, käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija; tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".
Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio "Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.