Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut "Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää, ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen suostumustaan antanut.
Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839 takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja, mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt. Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa, joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme", pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen "Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen sitä tehneen ainakin vuonna 1840.
Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan, mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja "Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.
Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri" (Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä. Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia kohtia Lermontovin runoudessa. — Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista, jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.
Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n, tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.
Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan. Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen samannimiseen runoelmaan.
Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan, joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen — intoisan, kaikkea uhraavan rakkautensa, jälkimäinen — synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera — niitä naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun. Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä, mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa, kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi muusta teoksesta.
Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa. Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset. Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut, ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa Lermontovin luo.
Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6 illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle: "ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov kaatui kuolleena maahan.
Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan. Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli, mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen ennenaikaiseen hautaan.