Martti Wuori.
Ensimäinen osa.
I
Daimoni, hornanhenki liiti
Suruisna yli syntismaan
Ja ajat auvoisemmat kiiti
Parveillen hänen muistissaan, —
Kun valon kotimaassa vielä
Hän puhtoinen ol' enkeli
Ja lentotähti häntä siellä,
Hymyjä vaihtain ilomiellä,
Kuin ystävätä, tervehti;
Kun kautta usmain ikuisien,
Himoiten aina tietoa,
Hän seuras tähtein laumoja,
Aavassa taivaan harhaa vien;
Kun esikoisna luomisen
Hän uskoi, lempi, miekkonen,
Ei tiennyt vihaa, epäilystä
Eik' uhmaellut ymmärrystä
Onnea jona vuosien…
Ja monta, monta muuta kohtaa,
Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.
II
Jo ammoin avaruutta näin
Hyljätty samos' suojaa vailla,
Yks'toikkoisesti jäljettäin
Vuos'sadat seuras hetkein lailla,
Maan mitättömän herrana
Hän kylvi aina pahetta,
Mut tuntematta nauttimusta;
Ja missäkään kun taiteelleen
Ei kohdannut hän vastustusta,
Niin kyllästyi hän paheeseen.
III
Ja paratiisin pakolainen
Kaukaasian näk' allaan maan.
Kuin hohtokivi loistavainen
Kasbék kiils' ikilumissaan,
Ja häämöittäin, kuin onkalossa,
Syvällä kyiden asunnossa,
Darjàl kiers' siellä mutkiaan,
Siell' ärjyi Terek vaahtoharja,
Kuin jalopeura pelmuten,
Ja vuorten kaikki villi karja,
Siinnossa kotka kaartaen
Sen juoksun jutteluja kuuli
Ja sitä kultahattarat,
Joit' etelästä kantoi tuuli,
Pohjoista kohti saattoivat;
Ja salamielin uinaellen,
Seisoivat vuoret ryhmittäin
Sen yli kumartunein päin,
Vuon vilinätä tarkastellen;
Ja kallioilla katsoivat
Lilp' usman linnat tornipäiset,
Kaukaasian portin vartiat,
Nuo hlrvittävät jättiläiset.
Ja jylhä, mutta ihana
Ylt'ympäri oli maailma.
Vaan ylenkatsein Luojan työtä
Silmäili henki korska vain
Eik' korkeell' otsellansa myötä
Ilmettä tunteen ollut lain.
IV
Ja kuva hänen eessään puhkee
Eloisa toisen maiseman:
Tuoll' leviää kuin matto muhkee,
Etäällä laaksot Grusian, —
Maan onnellisen, upean!
Patsaina seisoo raunioita
Ja kirjokivi-uomissaan
Solisten juoksee puroloita
Ja ruusuiss' sulotarten maan
Soi satakielet, jotk' ei voita
Heit' edes lemmenlauluillaan;
Muratin kiertäminä tarjoo
Plataanit tuuheet katvehen
Ja luolat arat hirvet varjoo
Säteiltä päivän paahteisen;
Siell' loistoa on, elämätä
Ja lehtipuiden lipinätä,
Tuhansin äänin tarinaa,
Satojen kukkain tuoksuntaa,
Puol'päivän helteet hekumaiset,
Yö, kasteest' aina vilpoinen
Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset,
Kuin silmät Grusinittaren.
Mut paitsi kylmää kateutta
Ei saanut luonnon loistokaan
Tään rintaan ruumihittomaan,
Ei tunnetta, ei voimaa uutta —
Ja mitä näki edessään,
Vain halveksi tai vihas hän.