V
Gudal on, — vanhus, — tehnyt hovin
Tilavan, korkeen kartanon…
Työt', tuskaa maksanut se kovin
Orjille kuuliaille on.
Sen seinäin varjot aamuin kohtaa
Läheisten vuorten kupehet.
On kalliossa astimet,
Ne kulmatornist' alas johtaa;
Ja sieltä juosta vilahtain
Tamara ruhtinatar terho,
Kasvoillaan valkohuntu verho,
Käy Aagvasta vettä ain.
VI
On vuorelt' aina synkeänä
Tää talo laaksoon silmäillyt,
Vaan isot pidot siell' on tänään,
Soi soitto, vuotaa viini nyt:
Gudal, näät, naittaa tyttärensä;
Kaikk' kutsui häihin omaisensa.
Parissa istuu ystäväin
Katolla, mattoin peittämällä,
Nuor morsian ja aika näin
Kuluvi lauluin, leikein hällä.
Etäisten vuorten taa jo on
Kadonnut kehä auringon.
Käsiä lyöden määrän perään
Siell' laulavat ja morsio
Tuoss' ottaa tamburiinin jo; —
Kas nyt hän, sitä moneen erään
Pääns' yli kiertäen kuin kerään,
Laill' linnun liitämähän saa,
Nyt taukoaa — ja katsahtaa,
Ja silmäin kastekilo palaa
Kateiden ripsein alla salaa;
Nyt notkistaa hän ruumistaan
Ja mustaa kulmaa kohouttaa,
Nyt jumalaista jalkoaan,
Lipuen, liehuin, soljahuttaa;
Kuin lapsukainen iloitsee
Ja herttaisesti hymyilee.
Valoa kuun, min välkkymähän
Saa pinta vellovaisen veen,
Ei verrata voi hymyyn tähän,
Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.
VII
Ma vannon kautta täht'yön valon,
Kautt' iltaruskon, päivänsalon:
Ei rikkaan Persian valtias
Eik' ykskään mailman kuningas
Suudellut silmää moisen jalon;
Ei suihkulähteet haaremin
Helteessä päivän yhtään kertaa
Sironneet kastehelmihin
Vartt', tälle joka vetäis vertaa;
Ei mainen käsi konsanaan
Otsalta armaan semmoisia
Oo silitellyt suortuvia;
Kun katos' Eeden päältä maan,
Siit' asti kaunotarta moista
Etelän päiv' ei nähnyt toista.
— — — — —
— — — — —
VIII
Tää immen viime karkelo…
Huomenna vartoo häntä jo,
Gudalin ainoata lasta,
Vapaata aina, riehakasta,
Naisorjan kurja kohtalo,
Kot' uusi alla vieraan katon
Ja heimo, hälle tuntematon.
Ja usein salaepäilys
Synkisti hänen silmiänsä;
Mut niin ol' ylvä viehätys,
Sulavuus suuri, hempeys
Jok' ainoalla liikkeellänsä,
Ett' oispa Daimon' nähnyt vain
Nyt hänet, ohi lentäessään,
Niin, veljesmuistot sydämessään,
Pois kääntynyt ois huo'ahtain.
IX
Ja Daimon' näki… Hetkiseksi
Povessaan kumman kuohun keksi
Äkisti hän ja sydämen,
Tuon aution ja mykän, täytti
Ihana sävel, auvoinen;
Pyhyyden käsittävän näytti
Hän lemmen, hyveen, kauneen taas…
Ja kauan suloisuutta kuvan
Hän ihaeli; — haaveen maass'
Siin' onnen aikain uudistuvan
Näk' edessänsä, syttyen
Kuin tähti tähden vierehen.
Salainen voima hänen kiehtoi,
Sai uuden surun syntymään,
Äkisti jälleen luonnon liehtoi
Tutulla entis äänellään.
Ennekö uuden syntymyksen?
Sanoja viekkaan viettelyksen
Ei järki pysty löytämään.
Unohtaa? — Sit' ei suotu yksin,
Eik' olis huolinutkaan hän.