X
Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan,
Pitoihin, laskuun päivän sen,
Ehättäin, ylkä hätäinen.
Aragvan kirkkaan, vihannoivan
On rannan saavuttanut hän.
Häälahjain taakat selässään,
Töin tuskin tietä astuskellen,
Jonossa pitkäss' seuraa ain'
Kamelit häntä; kilahdellein
Soi niiden tiu'ut ajoittan
Rikasta matkuetta johtaa
Hän, Sinodàlin valtija.
On vyössä varsi solakka;
Tikarin, miekan hela hohtaa
Välähtäin paisteess' auringon;
Selässä uljas pyssy on;
Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate]
Hihoilla, kultapäärmeisen,
Ja kirjosilkin koreillen
On tehty hänen satulansa,
Ja tupsut riippuu suitsissansa;
Vaahdossa virma ratsu on,
Tuo kultakarva verraton.
Se korviansa luimistaapi,
Pelästyneenä korskuen,
Kun äyrähältä nähdä saapi
Tyrskettä kosken kuohujen.
Tie vaarallinen on ja kaita:
Täänpuolen seinät vuorien.
Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita.
On myöhä. Huippuin ruskoraita
Jo sammuu. Usva kohoaa…
Kiireemmin joukko askeltaa.
Xl
Rukoushuone tuoss' on tiellä…
Ja muuan ruhtinas on siellä, —
Näät, koston uhri, pyhä nyt, —
Jo Herrass' ammoin levännyt.
Pitoihin, taistoon, siitä asti
Jos minne kulki matkamies,
Niin rukoella hartahasti
Sen haudan kohdall' aina ties;
Se teko suojas' matkaavaisen
Aseilta muhamettilaisen.
Mut tavan esi-isien
Halveksi nuori sulhanen —
Hänelle viekkaan haaveen ansan
Kavala Daimon' viritti:
Yön pimeässä, unissansa
Hän morsiantaan suuteli…
Vilahti eessä joku musta,
Jo toinen… Pari pamausta…
Jalustimille pian taas
Nous' vaiti uljas ruhtinas,
Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine]
Välähti ase kädessään,
Navahti piiska, — kiitämään
Kuin kotka sai hän… Kuulat lensi,
Ja hurja huuto, voihkaus,
Kajahti syväll' laaksoloissa…
Vaan pitk' ei ollut tappelus:
Grusiinit arat oli poissa!
XII
Ja vait' on kaikki… Allapäin
Ruumiita ratsastajiensa
Kamelit katsoi. Hetkittäin
Helähti heidän kulkusensa.
On ryöstön saalis matkue
Ja kuollehitten ylitse
Yölintu kehää kiertäin, liitää.
Ei haudan rauhaan koskaan niitä
Saa sieltä luostarkalmisto,
Miss' isäin tomu lepää jo;
Ei tule huntuun verhottuina
Sisaret, äidit itkusuina
Mailt' etäisiltä suremaan,
Rukoillen, heidän haudoillaan!
Vaan käden hartaan pystyttämän
Tien viereen, suojaan vuoren tämän,
He muistoks' saavat ristin vain,
Min verkollansa vehreällä
Kietoopi, helläst' armastain,
Muratti vehmas kevähällä;
Ja tiellä tukalalla tällä
Väsähtyneiden matkaajain
Se siimessuojana on ain.
XIII
Kuin sarvas virma ratsu lentää
Ja korskuen, kuin sotaan, entää,
Äkisti milloin seisattuu
Ja, kuolaa pärskyvänä suu,
Tuult' tunnustelee sieraimilla;
Äkisti iskee rautaisilla
Hokilla maahan helähtäin
Ja, harjaa puistain pörröisätä,
Taas kiitää hurjast' eteenpäin.
Mies vaiti ajaa hevost' tätä,
Tuon tuosta ponnistellen ain,
Pään kaulalle sen painaltain,
Eik' ohjaa enää marhaimilla,
Vaan jalan hervon kannuksilla
Ja veri vuotaa virtanaan,
Valuen hänen loimellaan…
Veit, ratsu uljas, taistelusta,
Kuin nuoli, kyllä herrasi,
Mut hänen, yö vaikk' oli musta,
Katala kuula yllätti!
XIV
Häätalo itkee, voihkaa; pihan
Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo
On ratsu, pakahtunut ihan,
Mi kaatui maahan portin luo?
Ken hengetön tuo ajajansa?
Nuo rypyt tummall' otsallansa
Sen tietää tuimat taistelut.
Veressä ovat ase, vaate;
Kuin viime hurjan otteen aate,
On käsi harjaan turtunut.
Ei kauan nuorta ylkää vuottaa
Tarvinnut katseen morsion;
Hän ruhtinas ei ollut suotta:
Kuin lupas, häihin tullut on.
Mut, voi, sen tietää toden pelkän,
Ei käy hän koskaan ratsun selkään!…