XV
Suruttomahan perheeseen,
Kuin ukkonen, löi viha taivaan!
Tamara raukka vuoteelleen
On itkuun vaipununna aivan;
Ajavi kyynel kyyneltä
Ja rinta nousee raskahasti…
Kas, on kuin äänen hurmaavasti
Hän kuulis soivan yllänsä:
"Äl' itke, laps', äl' itke syyttä!
Ei kyynelkaste elävyyttää
Voi hengetöntä ruumista;
Se himmentää vain katsees kilon,
Sun polttaa vienon poskes silon!
Ei kuule hän, on kaukana,
Ei tunne tuota surua;
Suloinen taivahan on valo,
Min näkee kuolleen silmä jalo;
Ja enkel'laulu hälle soi…
Mit' unet mitättömät olon,
Valitus, itku tyttöpolon
Vieraalle taivaan olla voi?
Ei maksa arpa kuolevaisen,
Mua usko, enkel' elon maisen,
Ees silmänräpäystäkään
Surusi kalleutta tään!
Yläilmain ulapalla
Ilman purjeit', ohjaajaa
Hiljaa huuruiss' soutamalla
Soihdut sorjat tuikahtaa.
Taivaan lakeutta laajaa
Jäljetönnä vaeltaa
Tapaamattomana taajaa
Pilvilaumain hahtuvaa.
Niille lähdön, tulon häivä
Huolt' ei, riemua ei tuo,
Sääliä ei mennyt päivä,
Toivoa ei uusi luo.
Tuskan tuokio kun painaa,
Niitä vain sä muistele,
Maallist' ylenkatso aina,
Ole huoleton, kuin ne!
Kun yötär hiljaa hunnullansa
Kaukaasian vuoret varjostaa,
Kun taikasanan kautta kansa
Lumottu uneen raukeaa;
Kun kalliolla rapisuttaa
Tuul' lehteä, jo kuihtunutta,
Ja pimennossa piilostaan
Pyrähtää lintu nopeaan;
Ja viiniköynnöksien alla,
Kastetta taivaan ahmimalla,
Kun puhkeaa yökukkanen;
Kuu kulta takaa vuorien
Kun hiljaa taivahalle palaa
Ja sua silmäilevi salaa, —
Niin silloin luokses lentelen,
Jään vieraaksesi aamuun asti,
Kult'-unelmilla ihanasti
Sun silkkiripses sulkien…"
XVI
Ja sanat vaikenivat… Loittoon
Ään' äänen jälkeen häipyi ain'…
Tamara katsoo, kavahtain,
Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;
Ei kaiho, pelko, riemastus
Povensa ole ilmaus;
Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.
Kahleensa sielu katkasi,
Valahti veriin tuli pyhä
Ja hälle korviin kaikui yhä
Tuo ääni outo ihmeesti.
Haluttu uni aamusella
Väsyneet luomet ummisti;
Mut mielen kiehtoi Daimoni
Näin oudoll' ennushaavehella:
Sanaton vieras, utuinen,
Ihanuutt' ylhää loistaen,
Kumartui hänen päätään kohti
Ja silmistä sen katse hohti
Niin leppeä, niin suruinen,
Kuin syvän säälin tuntien.
Mut enkel' ei hän taivahainen,
Ei suojelija jumalainen,
Ei sateenkaaren säteitä
Sen kiharoilla kimmellä;
Ei oo hän rietas manan henki,
Min pahaan kiusata on työ, —
Kuin kirkas ilta, muoto senki:
Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!…
Toinen osa.
I
"Oi, isä, isä, uhkas heitä,
Tamaraas älä nuhtele!
Mä itken. Näätkö kyyneleitä?
Ei ensimäiset ole ne…
Suott' aivan tänne kosijoita
Noin joukoin tulvii muualta…
En ota miestä konsaan ma;
On kylliks maassa morsioita.
Oi, isä, älä toru näin!
Olethan nähnyt; päivittäin
Ma riudun, myrkyn kalvamana!
On riettahana kiusaajana
Ain' aatos pääsemätön tuo;
Menehdyn — mulle säälis suo!
Pois luostarihin täältä aja
Sun tyttäresi mieletön!
Siell' lientää huolein Vapahtaja,
Sisällä turvaa pyhäkön.
Huvia maailmass' ei mulla…
Levolla luostar' siunatulla
Siis minut kolkkoon kammioon,
Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"
II
Ja luostarihin yksinäiseen
Vei immen nuoren vanhemmat
Ja katumusta tekeväisen
He halpaan viittaan pukivat.
Vaan niinkuin koruvaatteen oman,
Viel' alla nunnan kaavun hän
Tuns' sydämessään elävän,
Kuin ennen, haaveen luvattoman.
Valaistun loisteess' alttarin,
Kun kaikui juhlalaulu pyhä,
Tuon tutun äänen kuuli yhä
Hän kesken rukoustakin.
Hämystä holvin katseen kiinsi
Taas kuva tuttu hetkisen,
Jäljiltä jälleen häipyen;
Kuin tähti hiljaa loistain siinsi
Se savuss' suitsun keveän
Ja kiehtoi, kutsui… minnehän?…