Katveessa vuorten vilpoisien
Lepäsi luostar piilossaan.
Se plataanien, poppelien
Ol' ympäröimä. Ajallaan,
Kun verhos' yö jo rotkot vuoren,
Läp' puiden lamppu nunnan nuoren
Käv' akkunasta tuikkimaan.
Ylt'ympär' alla mantel'puiden,
Miss' synkät ristit jonotti,
Nuo mykät vahdit kalman luiden,
Vireät linnut visersi;
Ja lähteet raikkaat lorinalla
Ylitse kiiti kivien,
Kuin ystävykset yhtyen
Taas vuoren äkkijyrkän alla,
Lomitse kuuraa kiiltäväin
Kukkasten entäin eteenpäin.
IV
Näkyivät vuoret Pohjaa kohti.
Kun idäss' aamurusko hohti
Ja savu helmast' alhojen
Sinervä nousi kiemurruksin
Ja muetsiinit,[1] kääntyen
Päin itään, kutsui rukouksiin;
Kun aamuhetkin rauhaisin
Herätti väen luostarin
Kumahtain kello kaikuvainen;
Kun kukkea Grusininainen
Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen
Joesta vettä noutaakseen, —
Niin lumihuiput kuvastuivat
Sinisin seinin taivaallen,
Mut ruusuharsoin pukeuivat
Taas päivän mennen maillehen.
Ja siellä, pilvet puhkaistessaan,
Kohoten muita kauemmas
Heloitti juhlapukimessaan
Kasbék, Kaukaasian valtias.
[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista (kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.
V
Täynn' aivoitust' on rikollista
Tamaran sydän; puhtahista
Iloist' ei tiedä. Hänestä
On synkkä muoto mailman kaiken;
Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen
Yönmusta, päivyt päilyvä.
Ja syleillyt kun luomakunnan
Yön viileys on unisen,
Jumalankuvan eteen nunna
Jo vaipuu hurjast' itkien.
Ja itku haikee pitkän ajan
Yön hiljaisuudess' eessä majan
Pidättää tiellä matkustajan,
Mi miettii: "vuoren peikko näin
Kahleissaan itkee tyrskähyttää!"
Ja, herkkää korvaa jännittäin,
Hevostaan ajaa väsynyttä…
VI
Vavisten, surren mietteissään
Tamara usein yksinään
Luon' akkunansa istuskelee
Ja katse kauas tuijottelee;
Öin päivin, huokain, oottaa vain…
"Hän tulee!" — joku kuiskaa ain.
Ei turhaan haave hellitellyt,
Ei turhaan hälle näyttäynyt,
Suruisin silmin silmäellyt
Ja puhein lempein vietellyt.
Näin, itse syytä tietämättä,
Hän päivittäin vain heikkenee;
Kun taivaan puoleen nostaa kättä,
Niin sydän toista rukoilee;
Kun väsyneenä taistelusta
Käy vuoteellensa nukkumaan,
Niin pielus polttaa, ahdistusta,
Kavahtain, tuntee rinnassaan;
Sykähtää sydän, povi palaa,
Tukehtuu, silmät — sumeat,
Syleillä ahnahasti halaa,
Huulillen sulaa suudelmat…
VII
Utuinen illan harso peittyi
Jo yli Grusian vuorien.
Miel'tavoillensa Daimon' heittyi
Ja luostariin tul' lentäen.
Mut, häiritä ei rohjeten
Pyhyyttä tämän rauhan majan,
Hän vartoi pitkän, pitkän ajan —
Ja näytti kuin jo jättämään
Ois' ollut valmis aikeen julman:
Edessä korkeen muurin kulman
Käy miettein; hänen käynnistään
Värisee lehti ilman tuulta.
Kas, katseen akkunaan hän luo:
Tamaran lamppu sieltä kuultaa;
Erästä ammoin vartoo tuo.
Ja nyt, kun uinui elo mainen,
Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone]
Ja laulun sävel kajahti;
Se sävel juosta helmeili,
Kuin kyynelvirta valuu, valuu,
Ja niin ol' laulu suloinen,
Ikäänkuin taivas tehnyt sen
Hyväksi oisi ihmisten.
Ehk' enkelin se oli paluu,
Salassa sinne lentämän,
Luo unhotetun ystävän?
Kai mennehistä lauloi hän
Sen vaimentaakseen kärsimyksen?…
Ja lemmen tuskan, viehätyksen
Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt…
Pelossaan pois ois lähtenyt, —
Hän yrittää, ei liiku siipi!
Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, —
Mik' ihme! — kyynel raskas hiipi…
Tuon nytkin eessä kammion
Läp' poltettuna kivi on —
Ei ihmislapsen kyyneleellä,
Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!…