HOFFMANN. Vai en minä heidän silmissänsä ole täysin oppinut — ja yhden markan, — on niitä jos jonkinlaisia ihmisiä, — ja sitte mokomalle piika letukalle lörpötellään kaikkia tuhmuuksia. Kaunista herrasväkeä! (kolkutetaan). Astukaa sisälle!
KALLE SAVOLAINEN. Hyvää päivää! Uonkos mie oikiissa, vai assuukos tässä tohtorj?
HOFFMANN. Kyllä te olette oikeassa.
KALLE SAVOLAINEN. Työ taijattekin olla tohtorj ite?
HOFFMANN. Niin olen. — No, olettekos te sairas?
KALLE SAVOLAINEN. Empä'än mie oo sairas. Oompa'an voan toisen asjalla neät.
HOFFMANN. Selitä sitte sukkelaan asiasi.
KALLE SAVOLAINEN. No neät, kuin myö lähettii kaupunnin kilipa ajosta, niin se olj terve ja niin inteissään, — hirnui voan juostessaan, neät, niinkuin juoksja aina'in.
HOFFMANN. Puhu asiasta. Mitä turhista verukkeista.
KALLE SAVOLAINEN. No elähän hättäile, neät. Asjassahan myö juur' ollaan. Niin, se kompastui neät ja myö molemmat pyllä'yimme moantien oijaan.