HOFFMANN. Niin, hevonen ja sinä.
KALLE SAVOLAINEN. Eikä, kun toverinj ja minä neät, — — neät myö molemmat, myö jotka riessä istuimma.
HOFFMANN. Ja entäs sitte? Kuka se oikeastaan kompastui?
KALLE SAVOLAINEN. Hevonen neät. Tajuahan tok'. hevonen kompastui.
HOFFMANN. No niin, hevonen — ja siinä mylläkässä meni kai toveriltasi silmä puhki taikka jalka eli käsi poikki. — Selitä nyt vihdoinkin!
KALLE SAVOLAINEN. Ei maar — ei se toveriltanj — —
HOFFMANN. Mutta, herran nimessä, keneltä se sitte meni?
KALLE SAVOLAINEN. Elähän hättäile neät. Se toverinj voan, se joka on piällysmies, — niin hänhän se lähetti mun tänne sen saman asjan tähen.
HOFFMANN. Minkä hiiden asian?
KALLE SAVOLAINEN. Hei, sen jalan tähen neät, — se kun nilikutti sitte niin pahast', niin myö arveltii jotta, kai se tais männä tiloiltasa tahi aivan poikki, neät.