HOFFMANN. Ota tästä nyt selvä. Se on vasemmalla, ensimmäinen oikealle ja oikealle ja vasemmalle ha, ha, ha. Minua säälittää sua ihmisparka. Et suinkaan sinä tiedä kadun nimestäkään.
KATI VIRTANEN. Kun olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa, — ja taitaispa siinä olla oppineillakin tavaamista, sillä ei niistä "poostavia" eroita, niistä rautalevyistä, jotka sinne seiniin on liisteröity.
HOFFMANN. Tiedätkö mikä herrasi ammatti on?
KATI VIRTANEN. Sanoinhan sen jo äsken. Hän on virkamies ja hänen virkansa on olla tynnyriseppänä.
HOFFMANN. Tynnyriseppä ei ole virkamies. Hän on silloin ammattimies!
KATI VIRTANEN. Olkoon mikä tahansa, — mutta tynnyriseppä hän ainakin on.
HOFFMANN (miettii). Tynnyriseppä. Kukas täällä onkaan tynnyriseppänä? — (huutaa ovesta toiseen huoneesen). Riikka hoi! Mikä kylämme tynnyrisepän nimi on?
RIIKAN ÄÄNI. Gabrielson.
KATI VIRTANEN. Niin justiin, — Gabrielsonni, Gabrielsonni, se on oikein, nyt muistan minäkin. Se on niin vaikea se alkupuoli, mutta sen loppupuolen minä muistan, niin kauvan kuin minä elän, sillä minua on sonni kerran puskenut ja siitä muistoksi saan kantaa suurta arpea tuolla niskassani. Loppua minusta katsoivat, sillä kauvan aikaa makasin tunnotonna. Sitte seuraavana päivänä sonni teurastettiin. Huomaattehan että se oli oikea sonni.
HOFFMANN. Jätä jo sonnit, ja sano mikä sitä herrasväkeäsi vaivaa.
Ovatko hekin siinä lentsussa?