KATI VIRTANEN. Tiedänpä. Antakaapas kätenne niin povaan teille. Minä olen taitava kädenkatsoja.
HOFFMANN. Mene jo tiehesi täältä.
KATI VIRTANEN. Kiitos käskystänne. Niin, kylläkai te sitte tulette?
HOFFMANN. Sitte kun vastaanotto-tunti on loppunut.
KATI VIRTANEN. Yksi asia vielä, tohtori. Te annoitte kerran oksennuspulveria minun isälleni juuri silloin kuin hänen olisi pitänyt kaikista vähimmin sitä saada. Hän tuli heti paljon sairaammaksi ja oli kovin vihastunut teihin. Minä olen ehkä näyttänyt mielestänne kovin tuhmalta, mutta päätin jollain tavalla kostaa isäni puolesta. Hyvästi! (pois).
HOFFMANN (yksin). Häh! — mitä sinä tyttö letukka, — vai niin, vai oksennuspulveria. Maltapas, — sinulle minä vielä oksennuspulveria annan! Vai tuli hän sairaammaksi. — Kyllä se on viimeinen virka tämä lääkärin toimi, jos missään niin tässä ihmisen kärsivällisyys on kysymyksessä. Silloin tällöin haetaan sairaan luokse, — kirjoita sitte "resefti", mutta mihin? Paperia ei ole. Muste on vanhaa ja homehtunutta, toisinaan kahviporolla höystettyä, entäs kynä, — sama jos kirjoitat tulitikulla, — ja puolitusinaa likaisia lapsia ympärilläsi. Toiset pyörtyy verinaarmun nähdessään ja toiset mutisevat, jos vähän erehtyy ja niin on kissasta karhu valmis. Ei lääkärikään ole muuta kun ihminen, (kolkutetaan). Tulkaa sisälle!
NEITI HOLMSTRÖM. Herra tohtori, hyvää päivää! Ai ai! Hammastauti, kova hammastauti.
HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Ikävä asia — — — syömähampaitako? — — —
NEITI HOLMSTRÖM. Ei syömähampaita, ei niitä vaan — — —
HOFFMANN. Silmähampaita, jaha.