NEITI HOLMSTRÖM. Vai mitä vaaraa, — olenhan minä vielä naimaton.
HOFFMANN. Ja neitenä pysyttekin.
NEITI HOLMSTRÖM. Kuinka niin? Hyi toki ja jos tahdotte, niin en minä ikänä naimisiin menekään. Näin on tuhat kertaa parempi. Hyvästi! (pois).
RIKKONEN (tulee ja aivastelee). Tshi! herra tohtori, tshi! Minulla on hirveä nuha, tshi! — Minä en voi olla aivastamatta, en minuuttiakaan, tshi. Mitä pitää minun sille tekemän? tshi! Auttakaa minua! Parantakaa minut jos vaan suinkin voitte, tshi. Minä luulen että se sai alkunsa siitä kun kerran kurillani pistin nuuskaa nenääni, tshi! ymmärtäkää etten ollut koskaan ennen sitä haistanut, tshi! ja tällaista sitä nyt piisaa illasta aamuun ja aamusta iltaan, ja jos tätä vielä pitkältä kestää, niin aivastan minä nenän irti päästäni, tshi! se tuntuu kuin se jo heiluisi, — ikäänkuin se olisi poissa alkuperäiseltä paikaltansa, tshi! Voi herran pojat, tämä ei ole hauskaa, tshi!
HOFFMANN. No mikä pani teidät vetämään sitä nuuskaa nenäänne?
RIKKONEN (yhä aivastellen). Niin mikä pani. Siinäpäs se kysymys onkin, jota en itsekään tiedä, Sen vaan tiedän, että kauheat ovat sen seuraukset…
HOFFMANN. Joko se on tuota tekoa kauvankin pitänyt? Hiidessä! — ettekö nyt voi sitä vähääkään pidättää.
RIKKONEN. En herra tohtori! tshi. Eilen aamulla se alkoi, — ei tosin näin taajaan — mutta yhä se vaan tshi, pahenee. Mitä minun on tekeminen?
HOFFMANN. Yhä edelleenkin aivastella, siksi kunnes se itsestään taukoaa. — Aivasteleminen tulee useinkin jonkun taudin edellä ja — — (ovelle kolkutetaan). Odottakaa siellä.
TIKKANEN (ulkoa). Minä en voi kaumemmin odottaa. Heti paikalla herra tohtori! (tulee sisään).