HOFFMANN. Turha huomautus. Minä määrään vaan hiukan oopiumia ja — — —
SUNDSTRÖM. Oopiumia! Ei, ei, — se ei käy laatuun. Minä olen siitä aineesta raittiusmies, — jotain muuta, veli hyvä, jotain muuta, — mutta miksi tuo herra tuossa niin aivastelee, ja miksi tuo toinen noin nikottaa?
HOFFMANN. Omituinen tauti kummallakin. Toinen on sen saanut nuuskasta ja toinen on ollut humalassa.
TIKKANEN (Sundströmille). Ja miksi te sitä kysytte? Kovinpa tekin näytte aukovan suutanne.
HOFFMANN. Minä todella ihmettelen, sillä te kaikki olette hyvin omituisia sairaita.
SUNDSTRÖM. Siltä näyttää. Olemmepa tosiaankin kovan onnen poikia. Mutta ehkä veli on hyvä ja koettaa parastansa, ainakin mitä minun tautiini tulee?
RIKKONEN. Tshi! Minä olin täällä ensimmäinen. Kuinka kauvan täytyy mun aivastella?
TIKKANEN. Ja minä olen nummero kaks'. Kuinka kauvan pitää minun nikottaa?
SUNDSTRÖM. Mutta hyvät ystävät, minä olen vanhempi, ja niinmuodoin minulla on etuoikeus. Minun täytyy ensin päästä haukotuksestani.
RIKKONEN. Järjestys! Minä ensin, herra tohtori tshi! tshi! Minä ensin!