RIKKONEN. Älkää väitelkö. Olkaa hiljaa niin kauvan kun aivastus on minusta lähtenyt.
SUNDSTRÖM. Veli! Päästä jo minua tästä haukotuksesta! — —
RIKKONEN. — — ja minua aivastuksesta — —
TIKKANEN. — — ja minua nikotuksesta. Eihän tätä kauvemmin kestä, vaikka sydän olis hylkeen nahasta.
HOFFMANN. Lempo soikoon! hulluksi tässä ihminen tulee. Malttakaa nyt ja olkaa kärsivällisiä. Minä parannan teidät kaikki hyvin pian, — mutta kyllä se tulee maksamaan noin vähän tavallista enemmän sairasta kohti. Ensin aivastaja!
NEULANEN (syöksee nauraen sisälle). Hyvää päivää! Minä olen pakahtua naurusta! hi-hi-hi, herra tohtori, auttakaa minua ja se pitää tapahtumaan hyvin pian! Auttakaa ennenkun kuolema tulee. Eilen aamulla pisti oppipoika neulalla minua sierameen. — Kuulittehan, sierameen! hi-hi-hi — — Ensin minä vain aivastelin hi-hi-hi —
HOFFMANN (osoittaen Rikkosta). — — ehkäpä yhtäläisesti kuin tämä tässä?
NEULANEN. Niin, ehkä! hi-hi — — Sitte alkoivat kaikki toiset siellä verstaassa nauramaan ja voi sun helkkari, kun se tarttui hi-hi-hi. Eilen aamusta asti olen minä yhtämittaa nauranut, — ja mikä tässä taudissa on hullumpaa, niin se on sen nopea tarttuminen. Minä olen sitä tartuttanut jo toisiinkin. Kuka ikänä tuolla kadullakin katsoo minuun, niin heti pitää hänen nauraman ja tätä tänlaista on kestänyt eilis aamusta asti, — herra auta, — minä sanoin, eiles aamusta asti.
SUNDSTRÖM. Oaah! Niin olen minäkin haukotellut. Oaah!
NEULANEN. Hi, hi, hi! Vai niin, sepä hauskaa.