TIKKANEN. Ja minä nikottanut.
NEULANEN. Hi hi hi. Se huvittaa minua.
RIKKONEN. Mutta minä onneton olen aivastellut.
NEULANEN. Hi-hi — Jaa'a. Siitä on leikki pois. Tämäkin alkoi aivastuksella herra tohtori, ja koettakaa nyt parastanne, sillä tätä kiusallista naurua en minä enään kauvemmin voi kestää.
HOFFMANN. Ei se ole vaarallista. Nauravan suuhun on hauskempi katsoa kuin itkevän.
NEULANEN. Alkää, tohtori hyvä, minua kauvemmin kiusatko. Kyllä minä jo mieluimmin itkisin, kun — hi hi — —
HOFFMANN. No niin. Minä tahdon koettaa parastani. Ottakaa nyt huomioonne te kaikki, ja tarkkaan tehkäät määräykseni mukaan. Kunkin teistä täytyy istua alallansa noin pari tahi kolme minuuttia. Ensinnäkin tulee teidän aivastella niin paljo kuin suinkin voitte, ja teidän täytyy nikottaa enemmän kuin tavallista. Veljen täytyy haukotella niin paljon kuin suu myöten antaa, ja teidän täytyy pitää vatsastanne ja nauraa kaikin voimin. Sitte on ihme, jos ette parane (itsekseen). Tässä lienee jokin koira haudattuna, mutta minä tahdon ottaa siitä selvän. Niin, tehkää nyt kuten käskin, parin minuutin perästä tulen jälleen (pois). (Noin parin minuutin ajan tekevät kukin Hoffmann'in määräyksen mukaan, kunnes Sundström alkaa puheen).
SUNDSTRÖM. Minä luulen että nyt on jo kulunut pari minuuttia. Mahtoiko hän mennä valmistamaan jonkinlaisia lääkkeitä?
TIKKANEN. En tiedä. Mutta minusta tuntuu, kuin siitä olisi kulunut jo viisi minuuttia.
RIKKONEN. Hyvät ystävät! — sanokaa viisitoista minuuttia.