NEULANEN. Sanokaa puoli tuntia. (Huutaa). Tohtori hoi! Minnekä te menitti? Minä en vielä ole lakannut nauramasta!
SUNDSTRÖM (huutaa). Veli hoi! Suuni tuntuu jo repeävän.
TIKKANEN. Oi, voi, hoi! Nikottaminen yhä yltyy.
RIKKONEN. Auttakaa! Kuinka kauvan aivastutatte te minua!
HOFFMANN (tulee). Mikä hätänä! Kuinka? Yhäkö entisellään? Ettekö tosiaankaan tunne vieläkään minkäänlaista huojennusta?
KAIKKI. Emme. En minä ainakaan.
HOFFMANN (itsekseen). Siinäpä on neljä omituista sairasta. (Aivastaa, nikottaa, haukottelee ja nauraa jäljitellen heitä). Luulenpa, peeveli vieköön, että heidän tautinsa tarttuu minuunkin. Vai niin, vai ei yhtään huojennusta, Siinä tapauksessa täytyy minun koettaa viimeistä, mutta vaarallisinta keinoa. (Ottaa pyyhinliinoja sekä sitoo Rikkosen ja Tikkasen silmille. Käärii Sundström'in pään kokonaan nyyttiin, vaan Neulaselle ei mitään). Jos tämä keino ei auta, niin tunnin perästä olette joka mies toisessa maailmassa.
KAIKKI. Tunnin perästä!
HOFFMANN. Tunnin perästä. Pitkältä ei teillä ole miettimisen aikaa. Nyt tahdon koettaa viimeistä keinoa, ja ehkä aljetaan aivastajasta. (Tarttuu Rikkosta nenään sekä kuljettaa siitä häntä pari kertaa ympäri näyttämön, jonka jälkeen asettaa hänet liina silmillä istumaan paikallansa).
RIKKONEN. Ai, ai, hiidessä! Nipistätte liian kipeästi, herra tohtori!