HOFFMANN. Ei tee mitään. Kohta on aivastus kadonnut. Ja nyt tulee teidän vuoronne. (Tarttuu Tikkasta tukkaan ja pyörittää jotenkin tuntuvasti).
TIKKANEN. Riittää, jo riittää! Se ottaa hemmetin kipiää! Hellittäkää!
— Kyllä minä lakkaan vähemmälläkin.
HOFFMANN. Vai lakkaatte vähemmälläkin? Mutta kuitenkin saatte olla varma siitä, että tämän lääkityksen voimasta nikotus hävisi. (Päästää liinat Tikkasen ja Rikkosen silmiltä), ja luulen myös, ett'ei se enään aivan äkkiä palaja — ja koska teitäkään ei enään kuulu aivastuttavan niin päästetään pää siteistä. Teitä yhä vielä naurattaa, mutta kyllä minä sen pian lopetan. (Läimäyttää Neulasta korvalle). Kas noin, nyt ei enään naurata, luulen ma.
NEULANEN. Saakeli! — Se oli liiaksi, Sitä työtä ette tehneet ilmaiseksi.
HOFFMANN. En suinkaan. Maksun vaadin minä reseftistäni.
SUNDSTRÖM. Kuinkas kauvan veli minua kiusaa?
HOFFMANN. Hetken aikaa vaan. Veli odottaa vielä kärsivällisesti muutaman minuutin. (Ottaa vesi-karahvin ja valelee siitä vettä Sundström'in päähän). Joko tuntuu helpoittavan?
SUNDSTRÖM. No, ompahan kuin vähän helpoittaisi; — mutta milläs veli valelee mun päätäni?
HOFFMANN. Lusikka-vedellä. Ymmärtäähän veli, että se on samaa kuin sievesi.
SUNDSTRÖM. Lusikka-vedellä! — Mutta eikö se ole jotain polttavaa ainetta?