"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen kellonlyönnin."
"Etkä ole minua herättänyt", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.
"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!"
"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa sinulle."
Lämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.
Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.
Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.
Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan
ojentaman kahvikupin.
"Ukko rukka!"
Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.
"Jos minä lähtisin Kilpelään."
"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."