"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä aivan huoletonna."
Tässä sentään vielä oli toivomisen varaa.
Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä vuotaisi".
Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään sammuttivat öljylampun.
Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi päärakennuksen lomista kattoa.
Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja huonokuntoisia kumpikin.
Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi…
Aamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.
Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja alakuloisuus mielessä, menipä minne meni — aivan kuin työhuoneen katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.
Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli näkyvänä järkenä?