Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään: Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.
Todella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen…
VIII.
Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.
Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää, mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä -kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään: minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.
Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti tekee, tai puhui hän hänelle jotakin…
Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!
Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.
Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta, jollainen hän todella olikin.
Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa oman toimeentulonsa takia.