Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.
Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö Valimossa niin kuin ennenkin.
Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi…
Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä uutta yhteiselämä mukanansa toisi…
Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan. Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.
Äsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.
Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä. Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt — niin hän ainakin uskoi…
Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia toiveita ja unelmia…
Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.
Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten…