Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!
Kestäisikö hän?
Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen… Ehkä kaikki kävisi hyvin.
Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi, kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin… niin kuin ei kukaan voisi millään tavalla ottaa osaa…
Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!
Mitä tulisikaan, ellei häntä olisi.
Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi. Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!
Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun kuvia mielestään. — Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä onnellisimmassa käänteessä kuolla…
Ei, ei! — Kuolla! — Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.
Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa, kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö hänenkin joutua yksin…
Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee…