Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme. Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä. Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin kantaa voimme.
Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua, mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen…
Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:
"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten."
Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä ja lyöneet olalle sekä sanoneet:
"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?"
Tiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.
Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.
Eikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.
Mutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.