Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.
Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.
Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa, eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät itsestään.
Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.
Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat, ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä uudestaan sulatettavaksi.
Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt samoja liikkeitä yhtä mittaa… Milloin hän nykäisi erikoisella vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä, alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen, katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta, vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä, kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä kädellä.
Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti — niin hänenkin jo aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.
Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän itsekin oli.
Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja vanhempien sorvien välillä.
Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt — niin kuin noita ei olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.