Yrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen viihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön silmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä ilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa…
"Pelkäätkö sinä minua?" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät omituisesti.
"En… en suinkaan…" sanoi Anna hämillään ja epävarmana.
Eikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin kahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut… ei mitään niin kuin tällaista tilaisuutta.
Hän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen takaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen puristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.
Harmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta uudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli pensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön kosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!
Kesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti muistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä maalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:
"Herranen aika, kuinka kauvan olemme tässä jo istuneet?"
"Mitäs me huolimme kellosta pyhäpäivänä!" sanoi Rinne.
Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä äänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa kierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka…