"Suokaa anteeksi!" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.
"Miksi te itkette?"
Niin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko olemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa nälissään ja työttömänä.
"Älkäähän olko millännekään!" oli Liisa sanonut. "Ehkäpä tästä jotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini toistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan tehdä voitavani."
Liisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli näköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään. Rakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi oli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.
"Nyt en minä tulekaan yksin", oli Liisa sanonut äidilleen, "vaan on minulla täällä nuori ystävä mukanani. — Minun täytyy teidät viedä näin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea."
Ja sitten oli Liisa selittänyt heidän kohtaamisensa kadulla.
Katria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime päivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei saattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.
Niin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa. Liisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa trikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.
Talon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he kerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin luona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei tuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.
Lukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä vaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja lähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja liikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan sauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.