Eikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä kirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa silmillä näki.
Liisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän oli hyvä tyttö.
Järjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät unohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin yleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet vähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat heistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet eivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä ymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He eivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli tavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.
Haapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli samallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin kadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa äitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille, missä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.
Vaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän Haapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.
* * * * *
"Täällä me nyt taasen olemme", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden pohjukkaan ja nousivat maalle. "Missäpä muualla kuin kesähuvilassa niin kuin herrasväki konsanaankin", vastasi Juho. "Kuinka mones kerta lieneekään jo?"
"Kohta saamme kysyä: kuinka mones kesä tämä jo onkaan."
"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin kauvan pysymme ystävyksinä?" sanoi Katri.
"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä etsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme annettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea elämäni matkalla."