"Mitähän jos emme palaisikaan!" sanoi Juho leikkisästi. "Tuossahan on vene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää…"
"Kun se olisikin mahdollista!"
"Rohkenisitko sinä?"
Katri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä? Kyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta tämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta…
Juhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa enempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui mieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut kaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa hän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä aavistamatta.
"Niin, mikä lieneekään syynä", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua, "mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä siellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa lajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa, vaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin ja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi ihanaa!"
Kauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa suljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan. Tuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia toiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan…
"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan", sanoi Juho vihdoin.
"Jokohan myöhästymme laulusta."
He olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa laulu esitettävänä.
"Emme ole vielä olleet talosillakaan. Puut ovat sytyttämättä."