"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää hitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja varmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu käy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla, hevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren hyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän kalliita hetkiä."
"Sääli on niistä riipoutua irti, mutta pitänee meidän kuitenkin lähteä."
"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja mieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen. Säveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät kuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista. Laulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki sitä käyttämään!"
He pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän lähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden välissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.
Aivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla kiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta tyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat tytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä, mitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan maksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat viikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan äidilleen.
Kesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran viikossa ja rahassa kotkan kuva — antaa sen lentää!
Näyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli kierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli yhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili väkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa vapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin vasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen oikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei mikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana taivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta huomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää tyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että ilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut ohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi tanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!
Viimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian kuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että huomenaamulla kuudelta…
Äsh!
Ennen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon, riipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta, katkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen niitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren juhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin asuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja… muistoja…