Kuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat aamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli. Lämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu laskeusi maata kohden…
VII.
Työn valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen ehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta moninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen lukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen avulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin raskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi kuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan tehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla. Veden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän turpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä seinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.
Mutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven vesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen virran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä häränsilmiä.
Voima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät dynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes liikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista, ja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa huoneessa.
Koneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa, pysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet kosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen kaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja sähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan tarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan. Niiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä taisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.
Mitä tapahtuisikaan, jos voima-akseli pysähtyisi ainiaaksi…
Ja kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan vaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen. Kun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla yövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä ääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa hetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa mittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat emaljitauluilla.
Vuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku sisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu kasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä, ilon välkähdystä sielun peilissä.
Näkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se kappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän kertaakaan saanut tuntea työn iloa?