Vähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja elämän onttous paljastunut.
Mutta voima-akseli pyörii… pyörii… Se on niin rakennettu ja asetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan mitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.
Eikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko yhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja elämisen muotoja ja rakentaa uusia.
Maanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa ja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai joka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui, halla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa hän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista, lähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet, joutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen koneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut häneen, puistellut "heralle", pannut hänet luottamaan metsiensä aarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa olisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi muuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen mieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja huovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan rehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui…
Eikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan myöskin ihmisiä, lihaa ja verta…
Tarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien, pora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja kalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen, puolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien, kiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa oli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni, vonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin…
* * * * *
Jo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita, joiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli prässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien liitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja pauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä ja kohousi viimein korkeuksiin.
Kaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin: sormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat hoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai vähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka makasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai jääden palaamatta.
Mutta taisiko mikään siitä syystä pysähtyä?