"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy kuin mikäkin loukku."
Ympärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.
Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi, tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät. Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.
Kesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.
"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!"
"Minä syljen mihin tahdon!"
"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä."
"Kumpikohan meistä on taudissa?"
"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin sanotaan…"
"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!" tikasi Heta.