Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana. Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja odotellut.
"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai tulppa pullossa, jota hän vartioi!"
"Hehhehheh!" naurahti Paavola.
Ja hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.
"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!"
Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta. Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.
Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.
"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.
"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä."
"Puuttuu Paavola!"