Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä tanssissa.
* * * * *
Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet, arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä toimessaan, mitä lähimmäisilleen.
Ja nyt oli tämän kadun varrella häät.
Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun sattui suojailmakin.
"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. — Hän oli ensimmäisenä joka paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin, omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä hääsaliin."
Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.
"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"
"Lasikruunujen välkkeessä!"
"Sanokaa te!"