"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?" yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot aidalle?"
"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"
"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa."
"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi, toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."
"Niinpä näkyy."
"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle nähdäkseen koko komeuden."
"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä."
"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus? Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan ottamaan."
"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta."
"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella…"