Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.
Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin uutena suloisena yllätyksenä.
Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt kuin hän nyt.
Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.
Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän suudellut työn kovettamia känsiä.
"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla: "Minä ymmärrän ystävä sinua", — nostanut polvelleen ja suudellut hellästi.
Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi…
Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen, koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.
Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut…
Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan. Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt, riemuinnut itsekseen onnestaan.