Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.
Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi, niin kuin olisi jotakin mennyt rikki…
Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin tulikaan…
Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?
Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon, sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa, antautuisi hänen vaalittavakseen — niin kuin hän olisi menettänyt oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea…
Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.
Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, — oliko einetunti jo?
Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.
"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"